Aika vaikealta terveydestä huoltapitäminen tuntuu olevan, kun 80% sepelvaltimotaudeista ja 90% DM2:sta olisi hoidettavissa ruokavalion ja liikunnan muutoksilla ja tupakoinnin lopettamisella, samalla ehkäistäisiin iso osa svt- taudeista. Mutta ei, DM2 potilaita tulee lisää. Unohtavatko ihmiset sairautensa sen jälkeen, kun nappi on kourassa ja arvot palannet normaaliksi? Vai haluaisivatko he apua, mutta sitä ei ole saatavilla, tai ainakaan siinä muodossa kuin se kullekkin sopisi? Sillä eivät kaikki pysty osallistumaan ryhmiin tai sopivaa mielenkiintoista ryhmää ei ole.

Lääkäri määrää lääkkeet ja kehottaa tekemään terveellisiä elämäntapamuutoksia, mutta potilas voi tuntea jääneensä tyhjän päälle ellei saa mitään konkreettisempaa apua tai ohjausta eteenpäin. Pelkkä tiedon antaminen ei lämmitä, jos tietoa ei pysty hyödyntämään. Tarvitaan, luennoillakin esiin tullutta, tahtoa ja uskoa, jotta voidaan saada motivatiota. Tarvitaan hyvä ohjaaja, joka osaa motivovan haastattelun ja arvoanalyysin keinoin auttaa potilasta löytämään voimavaransa ja muutoshalukkuuden. Yksilöohjauksessa haastattelut ja analyysit ovat aikaavieviä ja siksi kalliita, mutta ryhmissä hyviä tehtäviä. Miten apua tarvitsevat saataisiin ohjattua ryhmiin ja sitoutettua muutokseen?  Elämäntapamuutosryhmiä voisi olla erilaisia eri ikäryhmille, ammattiryhmille, yrittäjille, työelämän ulkopuolella oleville jne. tapaan, jolloin samantapaisessa elämäntilanteessa olevat ihmiset saisivat mahdollisuuden pohtia ongelmia yhdessä ja kynnys ryhmään osallistumiseen voisi pienentyä.

Aikuisillakin voisi olla neuvola, jossa käytäisiin vuosittain tarkastuksessa. Verenpaineeseen, kohoavaan verensokeriin, painoon, kolesterolini ym. voisi puuttua jo alkuvaiheessa.